Mielenkiintoiset raatokukat

Teksti ja kuvat: Håkan Söderholm

Lyhyesti:

Suurin osa raatokukista eli Stapelia-suvun lajeista on kotoisin Etelä –ja Lounais-Afrikasta. Ne kasvat paahteisilla paikoilla kuten vuorten rinteillä ja kalliohyllyillä. Raatokukilla ei ole varsinaisia lehtiä ollenkaan. Niillä on paksut ja lyhyet versot, jotka ryömivät maata pitkin. Ne ovat siis tavallaan maanpeittokasveja, jos niin voi sanoa. Kaikilla lajeilla on tähtimäiset kukat, joissa on viisi sakaraa. Kukat puhkeavat aina saman vuoden versoihin. Nuput paisuvat kuin ilmapallot ja paukahtavat auki kun aika on kypsä. Kukka kestää 4-5 päivää. Kukkia on monen kokoisia ja näköisiä, mutta kukan todellinen mielenkiinto piilee sen ovelassa huijauksessa. Kukan tehtävä on tietysti houkutella pölyttäjiä, mutta tapa on hyvin erikoinen. Kukka on kärpästen silmissä iso kimpale mätänevää lihaa ja haju on sen mukainen. Ihmisen nenään haju kantautuu yleensä heikosti, ellei sitten mene ihan lähelle haistelemaan. Raatokärpäset haistavat kukan kaukaakin. Kärpäset pölyttävät kukan, mutta eivät saa mitään vastineeksi. Ne saattavat myös munia kukkaan, mutta kun munat kuoriutuvat, niin toukat kuolevat nälkään. Raatokukkia on heikosti kotimaan markkinoilla. Hyvällä tuurilla saattaa löytää yhden tai kaksi lajia puutarhamyymälästä, mutta varmin tapa on kysellä niitä kasvattajilta tai tilata ulkomailta.

Hoito:

Aurinkoinen tai jopa paahteinen ikkunalauta on välttämätön ratkaisu, mikäli haluaa todella menestyä näiden kasvien kanssa. Kirjallisuudessa usein puhutaan, että raatokukat tarvitsevat kylmän talven kukkiakseen, mutta omassa kokoelmassani olen jättänyt talvilevon pois. Kukinta alkaa yleensä heinäkuussa ja jatkuu myöhään syksyyn, jopa alkutalveen. Ikkunalauta joka on täynnä erilaisia raatokukkia on loppukesästä upea näky! Kasvi kukki jo nuorena, mutta vanhetassaan kukinta yleensä voimistuu. Runsas kastetu on kesällä hyvin tärkeää. Vaikka suvun lajit ovatkin mehikasveja, niin ne tarvitsevat paljon vettä, varsinkin paahteessa. Kasvi kastellaan kunnolla noin 2-3 kertaa viikossa. Mullan pinnan pitää kuivua kastelujen välillä, mutta liika kuivuminen saa nuput varisemaan. Seisova vesi ja tasainen kosteus ovat myös pahasta. Talvella kastelua tulisi vähentää, mutta varsia on syytä tarkkailla. Ne eivät saa rypistyä liikaa. Mullanvaihtoa ei kannata suorittaa kovin usein. Pintamultaa saa toki lisätä, mutta itse ruukkua ei tarvitse vaihtaa kuin ehkä 3-4:n vuoden välein. Kasvia voi lannoittaa kasvukaudella esimerkiksi nestemäisellä ravinneseoksella. Loppupeleissä hoito on melko helppoa, kunhan noudattaa rutiinia ja sijoittaa kasvit hyvään paikkaan.

Lisääminen:

Pölytyksellä voidaan saada siemeniä ja ne voi kylvää heikansekaiseen multaan. Tosin se voi olla haastavaa ja paras lisäämistapa lienee pistokaslisäys. Emokasvista irroitetaan verso tai pieni köntti versoja. Leikkauspinnan annetaan kuivahtaa pari päivää, jonka jälkeen pistokkaan voi istuttaa suoraan multaan. Itse suosin kestomultaa sillä olen huomannut, että pistokkaat juurtuvat siinä hyvin. Pistokas työnnetään niin syvälle, että se pysyy pystyssä ilman tukea. Multa pidetään kosteana, muttei märkänä. Pistokas juurtuu tavallisesti noin parissa viikossa. Auringonpaiste voi olla haitaksi juurtumisvaiheessa, mutta esimerkiksi pohjoisikkuna soveltuu hyvin pistokkaan ensikodiksi. Kun uusi taimi on kasvattanut pari uutta versoa, niin sen jälkeen se alkaakin jo pyytää aurinkoista ikkunaa. Jos pistokas on liian pimeässä, niin se kasvattaa vain pitkiä ja honteloita versoja. Tämä vaikuttaa myös kukintaan! Paras juurrutusaika on kevät ja alkukesä, mutta kasvi juurtuu kyllä syksylläkin. Silloin kasvu alkaa yleensä vasta seuraavana keväänä.

Lajeja:

Stapelia grandiflora eli purppuraraatokukka on yksi yleisimmistä. Se on perinteinen "isoäidin kukka" ja aikojen saatossa laji on valloittanut kotimaisia ikkunalautoja. Se on roteva ja nopeakasvuiden raatokukka ja saattaa kukkia hyvinkin runsaasti. Kukan halkaisia on noin 15cm.



S. hirsuta muistuttaa edellistä lajia, mutta ei ole ihan yhtä yleinen. Lajin kukka on hyvin tumma, sekoitus keltaista ja lilaa. Kasvista on myös erilaisia risteymiä joilla on vaaleammat kukat.



S. similis on pienikukkainen. Kukan läpimitta on tuskin enempää kuin 3cm, mutta vanhassa kasvissa voi olla kymmenittäin kukkia.



S. variegata eli täpläraatokukka on siirretty Orbea-sukuun. Orbea-suvun lajit ovat pienempiä kuin Stapelia-suvun lajit, ja lisäksi niiltä puuttuu "karvoitus". Suvun lajien kukinnot ovat yleisesti ottaen pienempiä jä värikkäämpiä.



Huernia zebrina on yleisin suvun lajeista. Se on raatokukan sukulainen, mutta sen kukat eivät juuri haise, ainakaan ihmisen nenään. Huernioita hoidetaan ja käsitellään samalla tavalla kuin raatokukkiakin.

Teksti ja kuvat: Håkan Söderholm